Hyvä M.H.,
Kiitos viestistäsi ja siinä olleista kysymyksistäsi. Koska olen saanut postia myös muilta ihmisiltä, minulle on kätevintä vastata tässä muodossa julkisesti. Tulkitsen viestiäsi haasteeksi tarkastella kesä- ja heinäkuussa julkaistuja kirjoituksiani myöhempien tapahtumien valossa. Yritän sitä nyt.
Aluksi haluan toistaa, että en pidä itseäni Ukrainan tai Venäjän asiantuntijana. Yritin tehdä tämän selväksi kirjoituksissani ja olen vilpittömästi pahoillani, jos asia jäi jollekin epäselväksi. Koen itseäni mediankuluttajaksi, joka innostui tutkimaan lähemmin yleismediassa olleita tietoja ja huomasi, että tiedot olivat usein virheelliset tai ristiriitaiset. Samalla havaitsin, että oli muodostumassa median yleinen narratiivi Ukrainan tilanteesta, joka perustui osin virheellisiin tietoihin - tai näistä jääneeseen yleiseen mielikuvaan. Julkaisin omat mietteeni silloin hyvin pienessä ja tuntemattomassa verkkolehdessä odottaen tavoittavani ehkä pari sataa ihmistä omasta viiteryhmästäni. Se, että kirjoitustani on luettu niin laajasti (yli 20 000 lukjaa) ja siteerattu myös valtamediassa, todistaa minusta lähinnä siitä, että Suomessa on muitakin, joilla on duubioita vallitsevasta narratiivista. Se ei niinkään merkitse, että minä olisin löytänyt jonkin viisasten kiven. Jos olisin ymmärtänyt, miten laajalle juttu leviää, olisin ehkä ollut huolellisempi, ei vähiten lähdeviitausten kanssa.
Juttuni on päivätty 30.6.2014 sekä 8.7.2014 ja koskivat tapahtumia julkaisupäiviin saakka. Arviot perustuivat senhetkisiin tietoihin. Ukrainan kriisin jatkuessa on tullut uusia tapahtumia ja toimijat ovat muuttuneet. Joitakin toimijoita arvioin tänään toisin kuin ennen kesälomia.
Kriisin pitkittyessä olen tullut vakuuttuneemmaksi perusajatuksestani: Ukrainan tapahtumia voi sovittaa useisiin narratiiveihin, joista ääripäät kai muodostavat yhtäältä Moskovan ja Donbassin kapinallisten kertomus (
"spontaani kansannousu vallan anastaneita russofobeja vastaan") ja toisaalta Kiovan sekä haukkamaisimpien länsivaikuttajien kertomus (
"Venäjän aggressio länsimaiseen demokratiaan pyrkivää, legitiimiä Ukrainan valtiota vastaan"). Kumpaankin narratiiviin sisältyy annos totuutta ja kummastakin voi esittää perusteltuja vastaväitteitä. Sen tiedon valossa, jonka minä olen pystynyt hankkimaan, en pysty sanomaan, että jompikumpi narratiivi olisi lähempänä totuutta. Voin korkeintaan tehdä hypoteeseja siitä, mitä vaikuttaa olevan todennäköisin tapahtumankulku tai selitys kriisin eri tapahtumille. Minulla ei ole haluja eikä tarvetta ottaa Ukrainan kriisin suhteen puolta. Toisaalta kansalaisena tunnen huolta siitä, että Suomi ja Euroopan unioni näyttävät asettuvan yhden ääripään narratiivin kannattajiksi ja samalla riidan osapuoliksi perustein, joita en pidä vakuuttavina. EU:n linja ei mielestäni edistä tilanteen vakauttamista.
Kuva sodan osapuolista
Tätä kirjoittaessani olen lukenut runsaasti kertomuksia molempien puolten tekemistä ihmisoikeusloukkauksista. Alkukesän kuva kotiseutuaan puolustavista, melko nuhteettomista aluejoukoista ei enää pidä paikkaansa. Kun Ukraina pääsee aloittamaan eheytymisprosessinsa, osapuolten toisilleen tekemät ja erityisesti siviileihin kohdistamat julmuudet tulee valaista ja syylliset saattaa vastuuseen. Erityinen huomio tulee silloin kiinnittymään ei-valtiollisten joukkojen toimintaan, siis Donbassin kapinallisiin sekä Ukrainan hallituksen puolella taistelleisiin miliiseihin, joiden jäsenet ovat syyllistyneet lukuisiin yksittäisiin väkivallantekoihin. Ukrainan vakinaisen armeijan osalta taas tarkasteluun tulee valittu strategia ja taktiikka: kohdistuiko toiminta sotilaallisiin kohteisiin, vai syyllistyikö armeija valikoimattomaan siviiliasutusten tuhoamiseen?
Se, että Donbassissa on taistellut Venäjältä tulleita ammattisotilaita ja aikaisempien sotien veteraaneja ei nähdäkseni ole ollut kenellekään epäselvää - ja kirjoitin itsekin siitä. Kiistanalaista on ollut 'venäläisten' (= kaikkien ei-paikallisten, Donbassin kapinallisten puolella taistelevien) lukumäärä, asema (Venäjän lähettämiä vai vapaaehtoisia) ja merkitys sotatoimille. Paras (melkein kirjoitin ainoa) selvitys venäläisten osallistumisen todisteista on minun mielestäni Anna-Lena Laurénin blogissa
http://moskva.blogg.hbl.fi/2014/08/29/har-ar-bevisen/ . Näiden taistelijoiden asemasta on vaikea sanoa mitään varmaa: Pitäisin suoranaisena ihmeenä, jos Donbassissa ei toimisi tehtävään määrättyjä Venäjän armeijan tai turvallisuuspalvelun ammattilaisia. Toisaalta mediassa on ollut uskottavia raportteja sekä aidosti vapaaehtoisista taistelijoista että paikalle komennetuista, ei-vapaaehtoisista miehistä. Itse uskon, että kaikkia on, niiden suhdeluku on arvoitus. Venäläisten lukumäärästä on eri arvioita. Paremman tiedon puuttuessa ajattelen että lukumäärä voi olla 1 000 miestä (NATO:n arvio) tai 1 600 (Ukrainan hallituksen arvio) - ainakin NATO:lla ja Kiovalla ei ole motiivia vähätellä lukumäärää.
Venäjältä tulleiden merkityksestä sotatoimille esiintyy myös erilaisia arvioita. Virallinen Suomi (mm. ministeri Tuomioja) on painottanut, miten Kiovan joukot etenivät heinäkuussa ja elokuun alussa; elokuun lopun tappioiden täytyy johtua Venäjän väliintulosta - josta kuitenkaan ei ole 1 000 - 1 600 miehen läsnäolon lisäksi esitetty julkisesti oikeastaan lainkaan todisteita. (Voi toki olla, että valtiovallalla on salaisia raportteja. Niiden jakelun piirissä minä en ole, muuten en voisi kirjoitella somessa.) Vaihtoehtoinen, ja minusta varteenotettava tulkinta löytyy venäläisistä sotilasblogeista ja saa myös epäsuorasti tukea länsimaisesta raportoinnista: Tässä on klassinen mottisodankäynnin esimerkki. Kiovan joukot eteneivät nopeasti sotilaallisesti tyhjille alueille (+ Slavianskiin, josta kapinalliset perääntyivät ennen, kuin tuli tappioita). Huoltoreitit pitenivät ja kapinalliset pystyivät erottamaan ja piirittämään hallitusjoukot.
Mitä tästä ajattelen? Nyt kuten kesän alussakin katson, että Venäjä on toiminut moitittavasti: Sotilaiden aktiivinen lähettäminen toisen valtion alueelle on aggressiivinen teko. Siltä osin, kuin kysymyksessä on vapaaehtoisia, Venäjä on toiminut moitittavasti, kun on päästänyt heidät mukaan sotaan. Itsestään selvästi Venäjä kontrolloi sekä rajansa että sotilashenkilöstönsä toiminnan.
Jos venäläistaistelijoiden lukumäärä on 1 000 - 1 600 henkilöä, he muodostavat noin 10 - 20 prosenttia Donbassin kapinallisjoukkojen arvioidusta miesvahvuudesta. (Ammattisotilaiden ja veteraanien osalta laatu voi niin sanotusti korvata määrän.) Suhdeluku kuitenkin liittyy edellä kuvattuihin narratiiveihin: paikallisten osuus on riittävän suuri tukemaan kertomusta paikallisten kansannoususta ja Venäjältä tulleiden lukumäärä riittää perusteeksi aggressiokertomukselle.
Ohimennen sanottuna myös Kiovan puolella taistelevien lukumäärä antaa aihetta pohdiskeluun. Useimpien kuulemieni arvioiden mukaan Kiovan puolella taistelisi alle 20 000 miestä. Tämä siis 40 miljoonan asukkaan maassa, joka menetettyään hallinnan osasta rajojaan ja alueitaan on ns perimmäisten kysymysten ääressä ja jossa on koulutettujen asevelvollisten reservi. Pieni Suomi pystyy mobilisoimaan monenkertaisen miesvoiman. Tämä pistää ainakin miettimään, kuinka sitoutunut Kiovan hallitus ja Ukrainan kansa on tähän operaatioon. Oletettavasti myös ne valtiot, joilta Kiova on pyytänyt sotilaallista apua, laskevat tykönään, onko Ukraina itse tehnyt kaikkensa ennen avun pyytämistä.
Asiantuntijakysymys
Kysyit minulta, millä oikeudella minä "lyttään" Sofi Oksasen ja monet muut asiantuntijat, kun en kerta itse ole asiantuntija. Itse näen asian niin, että tärkeässä ja mielipiteet jakavassa kysymyksessä on normaalia ja tärkeää, että muodostaa oman käsityksensä asiantuntijoina esiintyvien tai sellaisiksi mielettyjen henkilöiden lausunnoista. Kirjoituksissani käsittelin niitä henkilöitä, jotka esittivät arvioita Venäjän vaikuttimista ja tavoitteista. Asiantuntijuus tarkoittaisi silloin minun mielestäni, että henkilö on perehtynyt syvällisesti Venäjän sisällä tapahtuvaan poliittiseen prosessiin ja keskusteluun, valtasuhteisiin, historiaan jne. Sellaiset henkilöt ovat lukeneet laajasti venäjänkielisiä tutkimuksia, sanomalehtiä ja kirjoituksia ja ihannetapauksessa myös viettäneet maassa pidempiä aikoja. Tällaisia henkilöitä löytyy, ajattelen esimerkiksi Aleksanteri-instituutin Markku Kivistä, Markku Kangaspuroa ja Hannah Smithiä sekä Ulkopoliittisen instituutin Arkadyi Moshesia. Nämä ovat nähdäkseni olleet melko varovaisia lausunnoissaan Venäjän motiiveista. Suurempaa itsevarmuutta ovat ilmaisseet sellaiset ulkopolitiikan tutkijat, joiden oma tutkimustyö liittyy aivan eri kysymyksiin. Mainitsen vaikka Ulkopoliittisesta instituutista usein mediassa esiintyneet Mika Aaltolan ja Kristi Raikin, joiden asiantuntemuksen alat voit lukea UPI:n kotisivuilta
http://www.fiia.fi/fi/experts/. Ainakin itse koen, että henkilö, joka antaa lausuntoja oman osaamisalueensa ulkopuolelta, ei enää toimi 'asiantuntijana' vaan yksityishenkilönä, joka ilmaisee oman mielipiteensä.
Ilveilit lempeästi minun "katkeroituneita ex-vaikuttajia" koskevaa esitystäni. Olet tietenkin oikeassa: entisillä vaikuttajilla voi olla monenlaisia vaikuttimia. Toisaalta pysyn kannassani, että pitää suhtautua skeptisesti, kun joku 1990-luvulla Kremlissä toiminut ja kauan sitten emigroitunut henkilö väittää tietävänsä presidentti Putinin nykyiset sisimmät ajatukset. "Miten ihmeessä hän voi tuonkin tietää?" on mielestäni luvallinen kysymys.
Sofi Oksanen minun tietääkseni ei ole koskaan esiintynyt Venäjän tai Ukrainan asiantuntijana. Oksanen minun nähdäkseni on yksi Suomen etevimmistä kaunokirjallisuuden edustajista, joka on perehtynyt syvästi toisen kotimaansa, Viron historian kärsimyksiin. Sofi Oksanen on esittänyt erittäin vakuuttavasti muotoillun mielipiteensä Ukrainan tapahtumista. En kuitenkaan näe, että se perustuu tai voisi perustua mihinkään Oksasen omaan, Venäjän vaikuttimia ja tavoitteita koskevaan tietoon, vaan Oksasen omaan ja virolaisten kollektiiviseen historiakäsitykseen. Se on validi näkökanta, mutta ei minusta vakuuttava. En liioin näe, että Oksasen ennusteet olisivat toteutuneet niin hyvin, kuin sinä väität.
Venäjän nykytilasta, tavoitteista ja vaikuttimista
Jaan suurelta osin huolesi Venäjän lisääntyvästä auktoritaarisuudesta, sananvapauden rajoituksista ja lisään siihen huoleni kansallismielisestä sovinismista ja moraalikonservatiivisuudesta. Toisaalta pidän sanaa "diktatuuri" liioiteltuna nykyisen Venäjän kuvauksena.
Tätä kirjoitettaessa (8.9.2014) koen, että alkukesällä luonnostelemani vaihtoehtoinen tulkinta Venäjän mahdollisista vaikuttimista ja tavoitteista ei ole ainakaan vielä osoittaunut virheelliseksi tai edes kovin naiviksi. Viime perjantaina sovittu tulitauko tuntuisi vahvistavan oikeaksi omaa arviotani, että Venäjä ei pyri Krimin lisäksi muihin aluevaltauksiin, vaan tavoitteena on estää NATO:n eteneminen Ukrainaan. Hataran tulitauon oloissa jokainen arvio on tietysti epävarma, mutta ainakaan vielä en näe syytä muuttaa alkukesän arviota.
Jatkokehitystä ajatellen minuun ovat tehneet vaikutuksen seuraavat viimeaikaiset kirjoitukset, jotka ovat länsimaisten, pesunkestävästi ei-moskovamielisten asiantuntijoiden käsialaa. Suosittelen:
Kiitos, että motivoit minut kirjoittamaan. Tarina jatkuu.
PS
